YLE:n kulisseissa



Iltapäivällä Express-linjuri kiitää halki Tampereen lastinaan monta puolikuollutta toimittajanalkua. Ralliviivoin varustettu uljas ratsumme kaartaa Ylen päämajan pihaan. Kömmimme ulos kukin enemmän tai vähemmän innoissamme.


Kökötämme aulassa kuin kanat riu'ulla. Katselemme hiljaista menoa ja tunnen elämän soljuvan ohitseni. Tylsää – kunnes sänkipartainen, selvästi leikkaajan näköinen mies hakee meidät mukaansa. Leikimme seuraa johtajaa läpi pitkän, peilein varustetun käytävän.

Pikku kakkosta ja lavasteita

Sänkipartainen mies jutustelee mukavia ja kalastelee hyväksyntäämme kertomalla olevansa myös Pohjanmaalta. Kävelemme yhä syvemmälle mediakeskuksen uumeniin, kunnes meidät pysäytetään yhteen huoneeseen. Alan jo potea ahtaan paikan kammoa, kunnes tajua, missä olen. Edessäni siintää Pikku kakkosen tuttu maisema lampineen. Studio on melko ahdas ja hivenen pahanhajuinen, mutta studio silti kameroineen, lamppuineen ja lavasteineen. Ensiviehätys kaikkoaa pian, ja jalat ehtivät puutua oppaamme kertoessa ohjelmien teosta sekä muusta kenties kiinnostavasta. 
     


Oppaamme kuljettaa meitä läpi lavastamon, jossa monien tuttujen ohjelmien lavasteet ovat epämääräisinä kasoina pölyisissä nurkissa. Lastenohjelmista tutut nallehahmot näyttävät reppanoilta ja hyljätyiltä kaappien päällä. Halaan niistä yhtä, mutta saan osakseni epämiellyttävän katseen.

Ylen ylpeys on vanha sekatavarakauppa, joka on täynnä 1900-luvun alkupuoliskolta peräisin olevia esineitä. Hillopurkit ovat täynnä hyytynyttä mössöä, ja vanhat etiketit saavat minut lennähtämään ajassa taaksepäin. Olen Loviisa ja tullut hakemaan uutta kangasta mekkooni. Havahdun, kun opas riuhtoo meitä eteenpäin.


Meikkejä ja outoja vaatteita
     
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi paikaksi osoittautuu maskeeraushuone. Se on täynnä kuvia tutuista julkimoista – ennen ja jälkeen meikkauksen. Tulee tunne, että jopa pitsanaamainen ihminen voi näiden maskeeraajavelhojen käsissä muuttua ihmismäiseksi. Purnukat ja puuterihuiskut lepäävät pöydällä oppaan kokeillessa järkyttäviä laseja saaden itsensä näyttämään lähinnä tunturipöllöltä.
     
Puvustushuoneessa leijuu ummehtunut haju, vaikka opas yrittää uskotella meille vaatteiden olevan puhtaita. Katselen lumoutuneena neonvärisiä leggingsejä ja päätän, että alan näyttelijäksi, vain saadakseni kokea konkreettisesti 80-luvulla vallinneen kaaosmaisen tunnelman. Onneksi opas luotsaa meidät pois kammiosta, sillä huono ilma saa minut melkein ryöväämään puolet vaatteista omaan kassiini.
     
Tutustumiskierros alkaa olla lopussa. Jalkani ovat varmasti jo täynnä suonikohjuja liiasta kävelemisestä, ja vatsani alkaa nousta jo kapinaan. Päivän suurimmaksi pettymykseksi kuitenkin osoittautuu, että ylen putiikki ei ole auki, vaikka olin säästänyt viimeiset roponi saadakseni ostaa euroviisupastilleja. Taidan näyttää hapanta naamaa. Kiitämme, hyvästelemme ja ahtaudumme jo odottavan pirssimme kyytiin.


Teksti: Annastiina Itäniemi
Kuvat: Mika Jokiaho
Piirros: Helena Koskinen

 Copyright Vaasan lyseon lukio 2005-2016