Hatusta vedettyä

Koulumme ilmaisutaidon ryhmä (tai ainakin osa siitä) lähti 31.3. innokkaasti ihmettelemään Ylioppilasteatteri Rampin uusinta näytelmää. Heti ensi hetkiltä oli selvää, että kyseessä oli jokin amatöörinäyttelijöiden viimeisillä minuuteilla kokoon kyhäämä harrastelijamainen räpellys, sillä näytelmällä ei ollut vielä edes nimeä tai valmista käsikirjoitusta. Juuri ennen kuin ehdin kovaan ääneen hämmästellä tätä julkeaa huolimattomuutta, joku ystävällinen sielu kertoi kyseessä olevan improvisaationäytelmän.


Kun pieneen tilaan sulloutunut yleisö oli vaivoin saanut huudeltua tarpeeksi sanaehdotuksia tarinan ja hahmojen nimiä varten, kokoontuivat näyttelijät yhteen ja lyhyen pohtimisen jälkeen lopputuloksena oli tunteita herättävä ja paljon lupaava nimi: Valuva betoni helikopterifestivaaleilla. Seuraavien parin tunnin aikana lavalla nähtiin tuhopolttoa, sadomasokismia, parisuhdedraamaa ja avaruusolentoja. Pitkään jatkunut taputus ja ilakointi osoittivat, että esitys upposi yleisöön kuin kaljakori betoniin.

Rampin näytelmä ei kuitenkaan ole ainut viime aikoina suurta suosiota nauttinut improvisaatiokokonaisuus. Sekä Putous että Vedetään hatusta ovat toimineet käsikirjoituksettomuuden lippulaivoina tässä hiljattaisessa improvisaatiorenessanssissa, vaikkakaan Putous ei ole hommassa aivan kympillä mukana sketsihahmokisoineen ja sketseineen. Hieman vanhempaa tv-improa taas edustavat 90-luvun alun Nyhjää tyhjästä sekä englanninkielisen komedian kirkkaimpiin tähtiin kuuluva Whose line is it anyway?, jonka formaattiin myös Vedetään hatusta perustuu. Mikä improvisaatiossa sitten kiinnostaa?

Kuten Big Brotherit ja sen sellaiset ovat osoittaneet, kansakuntamme tykkää urpoista ja urpoilusta. Periaatteessa sama idea ajaa improvisaatiotakin eteenpäin. Katsojat näkevät aitoja ihmisiä aidoissa tilanteissa, valmiina joko keksimään nerokkaita sutkauksia ja tarinankäänteitä tyhjästä tai sössimään koko homman ja sönköttämään jotain epämääräistä. Improvisoiva näyttelijä elää veitsenterällä. Jokainen sekunti, jonka esitys vielä tulee kestämään tarkoittaa parrasvaloissa olijalle taas muutamaa lisäsekuntia, jotka pitäisi täyttää mitä nerokkaimmilla vuorosanoilla ja sanankäänteillä epäonnistumisen armottoman varjon hiipiessä alati lähemmäs.

Tietenkään yleisö ei epäonnistumista aidosti toivo, mutta niin kauan kuin mahdollisuus myötähäpeän tarpeellisuuteen on, vaikuttaa kokonaisuus huomattavasti jännittävämmältä kuin ulkoa opeteltujen vuorosanojen kuunteleminen. Improvisaatioesitys on käytännöllisesti katsoen itseilmaisullinen extreme-laji. Parhaimmat sutkauttelijat pääsevät loistamaan huomattavasti enemmän kuin käsikirjoitus voisi koskaan antaa periksi, mutta eihän tämä tietenkään ole mikään yllätys, sillä samalla periaatteellahan jokapäiväinen läpänheittokin toimii. Tosin improvisaation tapauksessa joku jopa maksaa siitä. Kun yleisö maksaa työllä ja tuskalla ansaitsemastaan palkasta nähdäkseen näyttelijöiden puhelevan mitä sylki suuhun tuo, voidaan ihmetellä, kenen urpoilusta oikeasti on kyse.

Teksti: Timo Kalliokoski

 Copyright Vaasan lyseon lukio 2005-2016