Rytmitajuttomasta rautakangesta tanssitähdeksi – ainakin melkein…

”Tuuks mun kans vanhoihin?”
”Joo, voin tulla.”


Tämä marraskuinen keskustelu sinetöi kohtaloni: joutuisin oikeasti opettelemaan kaikki tanssit ja vielä esittämäänkin niitä. Pakoreittiä ei enää ollut…

Siispä joulukuun alussa hilauduin koululle muiden vanhojentansseihin osallistuvien kanssa kahdeksaksi, silmät vielä pullollaan unihiekkaa, pakottaakseni jalkani tanssimaan. Aika nopeasti huomasin olevani varsin hidas ja rytmitajuton oppija. Onneksi parini oli sentään jonkin verran kärryillä ja sai meidät näyttämään siltä, että tiesimme, mitä teimme. Hitaasta oppimisesta huolimatta harjoittelu oli suurimmaksi osaksi hauskaa ja mokille sai nauraa. Oli helpottavaa myös huomata muidenkin kuin minun olevan hiukan hukassa. Harjoitukset jatkuivat tammikuulle, ja aloin saada lähes jokaisesta tanssista selkeän kuvan ja tuntea oloni itsevarmemmaksi. Ajattelin, että kaikki on nyt hyvin.

Mutta sitten koitti tanssiaismekon etsintä. Miten tuskallista voikaan yhden vaatekappaleen löytäminen olla? Netti pursusi hirmuhintaisia kermakakkumekkoja ja kotikaupungin tarjonta sai minut kääntymään jo ovelta pois. En tahtonut liikaa kimalteita, röyhelöitä enkä ihmeellistä siftaavaa kangasta. Myös pituuteni, vai pitäisikö sanoa lyhyyteni, aiheutti pienoisia ongelmia. Ei huvittanut maksaa ensin kallista hintaa mekosta ja sitten lyhentää puolta siitä pois. Kun vihdoin löytyi mekko, jonka kelpuutin, sain huokaista helpotuksesta. Olin lähes valmis tanssiaisiin. Edes lievästi kaoottiset kenraaliharjoitukset eivät saaneet minua lannistettua.

Tanssiaisia edeltävänä iltana mekkoa sovitellessani kuitenkin tunsin itseni vompatin ja valaan risteytykseksi, joka oli vääntäytynyt tanssiaismekkooni. (Tämä taitaa olla niitä asioita, joita vain naiset ymmärtävät...) Manasin hetken mielessäni ja totesin, että näillä mennään. Panikoinnista ei olisi hyötyä.

Onneksi aamulla kampaajan sovitellessa tiaraa hiuksiini tunsin itseni jo enemmän prinsessaksi. Päivänvalossa mekko näytti paremmalta, enkä malttanut olla ihastelematta ”yksinkertaisen tyylikästä” kampaustani vaivihkaa peilistä.

Kun saavuimme parini kanssa Vaasan ammattiopiston aulaan, tunnelma oli juhlava ja odottava. Kun tutut säihkyivät ympärillä toinen toisiaan kauniimpina tai komeimpina, alkoi koko tilaisuus vaikuttaa sadulta, jossa oli  noin 100 prinsessaa.

Viimeisten harjoitusten jälkeen perheenjäseniä, ystäviä ja koulumme opettajia alkoi virrata sisään. Pieni jännitys kutitteli vatsanpohjassani: entä jos mokaan? Jännitys kuitenkin unohtui tanssiessa, enkä edes tajunnut hätääntyä mokien sattuessa. Kun viimeinen tanssi loppui ja yleisö taputti, tunsin helpotusta: selvisin! En tiedä, voivatko vanhat koirat oppia uusia temppuja, mutta nähtävästi rautakangen nielaisseet tytöt voivat.



Teksti: Emilia Aukee

Kuvat:

 Copyright Vaasan lyseon lukio 2005-2016