Kesämuistot lämmittävät vielä marraskuussakin

Mikä olisi mukavampaa marraskuun pimeydessä kuin muistella kesän huippuhetkiä. Koeviikon alla kesätyökin naurattaa. Festareista tai kesälomamatkasta puhumattakaan.

 

Lyskalainen töissä

Siinä vaiheessa, kun rupeat sanomaan asioita ruotsiksi vapaa-ajalla, tiedät, että olet ollut liikaa töissä. Kesäni meni ”hei”, ”kiitos”, ”ole hyvä” ja ” saat takaisin x määrän rahaa” -lausahduksia sanoessa. Kavereille tuli liiankin tutuksi lause” joo pääsen vasta myöhemmin ulos, mulla on iltavuoro”.

Ensimmäisenä lomapäivänä ei paljoa jääty sänkyyn makaamaan, sillä tasan kahdeksalta piti olla jo virkeänä ja valmiina oppimaan kaikki kassatyöstä. Alku oli, yllätys yllätys, hieman vaikea. Asiakkaat kyselivät asioita milloin mistäkin, kaikilla mahdollisilla kielillä.

Noin kuukauden sisällä sain peruasiat hallintaan ja työskentely alkoi sujua paljon paremmin ja ripeämmin. Paras tunne ikinä oli se, kun asiakas oikeasti ilahtui antamastani palvelusta. Työssä huomasi todella hyvin, kuinka pienillä asioilla, ihan vain hymyilemällä, pystyi tekemään iloisen mielen toiselle. Työpäivät vähentyivät koko ajan, enkä olisi ikinä uskonut, että työpäivien väheneminen tuntuisi surulliselta. Mutta sitä se oli.  Olin oppinut kesän aikana talon tavoille, vakioasiakkaat tunnistivat minut ja heidän kanssaan aina käytiin jonkin näköistä keskustelua. Hyviä työpäiviä oli paljon enemmän kuin huonoja.

Vaikka kesän loppuessa tuntui, että tässä tämä kesä nyt meni kaupan kassalla, oli silti päällimmäisenä mielessä, että tämä työ antoi enemmän kuin otti.

 

Lyskalainen festareilla

Odotan kesän tulevia festareita innokkaasti. Lempimusiikkia, hyvää seuraa ja makuelämyksiä. Säätiedotus taas ei näytä kovin lupaavalta, kylmää ja sateista. Vaatekriisi iskee viime minuuteilla, ja timantit eivät tunnu pysyvän poskilla. Kengät hiertävät jo alkumetreillä. 

Juoksemme kiireessä serkkuni kanssa pääporteille. Pää pyörryksissä ojennamme kätemme leimattavaksi, kun turvamiehet tarkastavat laukkujamme. Viimein portti vapauteen aukeaa.

Joka puolella kuuluu musiikin jytke. Jossain joku vetää kitarasooloa, kun toinen laulaa korkeinta nuottiaan. Pääsemme Vestan keikan eturiviin. Pienen lavan etuosa rupeaa täyttymään, kun toiset jäävät fiilistelemään katsomoihin. Vestan keimaileva kaunis ääni ja eläytyminen laulun sanomaan vievät mukanaan.

Kävelemme käsi kädessä ihmisjoukossa. Ympärillämme pyörii jos jonkinmoista sakkia. Jotkut painavat menemään napapaidoissaan, toiset taas hikoilevat mustien kuteidensa alta. Aurinko porottaa kuin porottaakin siniseltä taivaalta odottaessamme Eveliinan keikkaa. Kalastajanhattu suojaa minua auringonpistolta. Tekemieni hollantilaisten lettien väliin jää punainen auringon polttama iho.
Leit hyppivät festarikansan pomppiessa ylös ja alas. Saippuakuplat lentelevät yleisömeren ohi. Jokunen artisti antautuu ihmisten viemäksi. Yhteislaulussa ihoni menee kananlihalle. Kyyneleet kimmeltävät liikutuksesta laulajien silmänurkassa.

Monien mahtavien esitysten jälkeen päädymme tilaamaan kreikkalaista ruokaa. Istahdamme Laulurinteen nurmikolle, josta näkyy kiireinen, mutta onnellinen festariväki, joka rientää lavalta toiselle. Puolittaessamme halloumia eräs poika tulee henkseleitään paukutellen pyytämään liittymään seuraansa. Ihmiset täällä ovat niin avoimia ja omia itsejään.

Illan pimetessä päälavaa koristavat valot syttyvät. Näky on henkeäsalpaava. Kaikki näyttää niin epätodelliselta ja kauniilta. Haloo Helsingin noustessa lavalle yleisö hurraa antautuneesti. Ellin astellessa mikkinsä luo koko yleisö on mukana laulamassa Beibiä. Tästä illasta tulee unohtumaton. Bändistä huokuu rakkaus meitä kohtaan. Sen jäsenet kerääntyvät halaukseen meidän laulaessamme vapauden käteen jäämisestä. Viimeisen biisin aikana ilotulitukset paukkuvat ja ne avautuvat hetkellisinä koristeina taivaalle joka ikisen nähtäväksi. Raikuvien aplodien kaikuessa meri alkaa valumaan muille maille. Tämä oli vasta alkua.

 

Lyskalainen lomamatkalla

Tätä päivää olin odottanut kauan. Muistin haaveilleeni tästä päivästä aina lapsesta asti enkä muistanut päivää, jolloin en olisi vielä unelmoinut tästä. Olinhan toki kiertänyt Eurooppaa jo paljon, viimeisimpänä Itävallan Alpit vain alle kuukautta aikaisemmin ja sitä ennen toinen Lontoon-matkani huhtikuussa, mutta mikään ei ollut tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin tämä. Matka oli varattu jo kuukausia sitten, ja siitä lähtien olin laskenut päiviä siihen, että saisin kävellä Helsinki - Vantaan portista juuri tähän koneeseen. Pääsisin vihdoin haaveideni kohteeseen, Islantiin.

Keflavikin lentokentän yllä taivas oli kirkas, ja ihailimme jo ilmasta käsin upeaa maisemaa. Keflavikista Reykjavikiin ja vielä paljon niiden ympärillekin ulottuva Islannin suurin laavakenttä oli hämmentävä näky: vaikka olinkin erilaisia maastoja nähnyt, laavakenttä oli jotain täysin ennennäkemätöntä.

Eivätkä vieraat näkymät loppuneet siihen. Heti seuraavana päivänä vaelsimme muutaman kilometrin matkan vuorten (eivät ne vuorilta oikein tuntuneet Alppien jäljiltä) yli Reykjadaluriin, upeaan pieneen laaksoon, jonka läpi virtasi matala ja kapea joki. Koko matkan varrella oli maassa pieniä reikiä, joista nousi höyryä ilmaan, ja näkyipä välillä myös kuoppia, joissa mudan ja veden sekoitus kiehui lähettäen samanlaista höyryä. Hämmentävintä oli kuitenkin laakson poikki virtaava joki. Se oli sekoitus jääkylmiä vuoristopuroja ja kiehuvan kuumaa kuumien lähteiden vettä. Ja sekoittuneena se oli juuri sopivan lämpöistä, kuin kylpylän vettä, ja täydellisen tuntuista 15 asteessa vaellettujen kilometrien jälkeen.

Ehdimme myös istua viitisen tuntia pikkuruisten islanninhevosten selässä, nähdä geysirejä, uida kuumien lähteiden vedellä lämmitetyissä laguuneissa, maistella paikallisia makuja, nauraa Närpiön murteelta kuulostavalle islannin kielelle, kävellä mannerlaattojen välissä ja kastua Euroopan suurimman vesiputouksen ilmaan heittämissä pisaroissa, ihailla Reykjavikin upeita, pieniä taloja ja upeaa vegaaniruokavalikoimaa, avoimesti kadulla kulkevia sateenkaari-ihmisiä ja ylipäätään vastaanottavaa ja välittävää tunnelmaa, joka huokui koko kaupungista. Ei Islantia täysin syyttä ihmeiden maaksi sanotakaan.


Teksti: Sointu Kipeläinen, Emilia Ikola ja Lotta Kalamo.
Kuvat: Lotta Kalamo.

 Copyright Vaasan lyseon lukio 2005-2016