Pakolainenkin on ihminen

Suomi on pieni maa. Suomi on kaunis, Suomi on sisukas, Suomi on itsenäinen - ollut jo lähes sata vuotta. Mitä Suomi ei ole? Suomi ei ole peloton. Me suomalaiset pelkäämme. Pelkäämme uutta, pelkäämme erilaista, pelkäämme ihmisiä ja ennen kaikkea erilaisia ihmisiä.

 

Kuluneen vuoden aikana otsikoihin on noussut useammin kuin koskaan  sana pakolaisuus. Pakolaisuus ei ole koskaan aiemmin nostattanut näin suurta mediamyllytystä, julkista arvostelua ja kansan kahtiajakoa. Koko Suomi, jopa koko Eurooppa, on keskellä niin sanottua pakolaiskriisiä. Turvapaikanhakijoita tulee joka suunnasta, ne täyttävät meidän itsenäiset ja rauhalliset maamme, käyttävät hyväksi yhteiskuntajärjestelmiämme, pilaavat kulttuurimme ja vievät työmme jos eivät puolisojammekin - näin me suomalaiset tunnumme ainakin asian ymmärtävän. Keskusteltaessa pakolaisista kansamme jakautuu selvästi kahteen leiriin, joista toisella puolella ajatellaan jokaisen pakolaisen olevan vähintäänkin raiskaamista vapaa-ajallaan harrastava itsemurhapommittaja, kun taas toinen puoli näkee pakolaisen ikään kuin hätää kärsivänä linnunpoikana, joka tarvitsee turvaa ja hellyyttä eikä tule millään tasolla toimeen omillaan. Tosiasiassa pakolaisten joukkoon mahtuu niin fiksuja ja lahjakkaita, traumatisoituneita ja hengenhädässä olevia kuin ruuasta valittajia ja raiskaajiakin - niin kuin kaikkiin meistä ihmisistä.

Kyllä, pakolainen on vain ihminen, juuri kuten sinä ja minä.

Eniten suomalaisia kuitenkin harmittaa ilmeisesti se perustason fakta, että pakolaiset ylipäätään tulevat Suomeen. Eivätkö ne voi mennä Ruotsiin? Eivätkö he voi jäädä omiin maihinsa sotimaan? Suomalaisilla on omiakin ongelmia! Ei Suomi nyt vaan sovellu heidän kulttuuriinsa! Faktahan nyt joka tapauksessa on se, että Suomi asuttaa maailman pakolaisista alle prosentin ja Eurooppa, koko maanosa kokonaisuudessaan, vain alle neljä prosenttia. Maailman lähes 60 miljoonasta pakolaisesta Suomi asuttaa vain mitättömän murto-osan, kun lähes 90 prosenttia heistä asuu edelleen kehitysmaissa, joko naapurimaissaan tai maan sisäisinä pakolaisina.

Itselläni oli kunnia ja etuoikeus päästä käymään yhdessä maailman isoimmista pakolaisasutusalueista, Nakivalessa, Ugandassa. Nakivalessa tutustuin ihmisiin äärimmäisten ja epäinhimillisten tarinoiden takaa. Näin surua ja tuskaa mutta myös iloa ja toivoa - kaikkea yhtä aikaa. Ja kaikessa siinä kurjuudessa ja mudassa ja tomussa, jotka koristivat Nakivalen jokaista neliömetriä, oli sen tasoista kauneutta, jota tällainen 19-vuotias länsimaalaistyttö ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään.

Nakivalessa minua ahdisti. Minua ahdistivat omat ajatukseni, oma mitättömyyteni ja auttamiskyvyttömyyteni, ihonvärini ja länsimainen individualistinen omaan napaan tuijotteluni. Minua ahdisti se, etten kyennyt ymmärtämään siellä asuvia pakolaisia ja etten kyennyt millään keinoin asettumaan heidän tilanteeseensa. Muistan yhdenkin illan, kun istuin yksin ulkona ja vapisin kauttaaltani. Jokainen kehoni osa käski minua itkemään, mutta yhtään kyyneltä ei tullut. Maailman vääryys painoi harteillani yhtä raskaana kuin öinen pimeys päiväntasaajan yllä. Maailmassa kaikki tuntui silloin niin väärältä.

 

Ja onhan se väärin, se, että maailma päättää ihmiskohtalot kotimaan perusteella. Onhan se väärin, että ikäiseni poika näkee perheensä rippeet vain kerran vuodessa, salaa maansa rajalla, jottei hän tule tapetuksi vain siksi, että hänen vanhempansa kuuluivat eri heimoihin. Nyt hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hänen sisaruksensa elävät erillään eri pakolaisleireillä.
Onhan se väärin, että mies, joka tekee 12-tuntista työpäivää, saa päivän päätteeksi käteensä summan, jolla ei saisi edes tölkillistä Coca-Colaa.

Onhan se väärin, että nuori, joka kouluttautui kotimaassaan insinööriksi, joutuu päivittäin kamppailemaan pitääkseen savesta muovatun kotinsa kasassa.
Onhan se väärin, että tyttö, joka ei osaa ainoastaan ommella ja tehdä taidokkaita kampauksia vaan myös hallitsee psykologiaa sekä kuutta eri kieltä, joutuu asumaan paikassa, jossa hänen ihmisarvonsa on käytännössä mitättömän pieni.

Se on kaikki väärin, niin väärin.

Pakolaiset ovat pullollaan kauneutta ja lahjakkuuksia, ja sen me usein unohdamme ajatellessamme heitä yhtenä isona kasvottomana massana. Pakolaiset ovat yksittäisiä ihmisiä unelmineen ja haaveineen niin kuin kuka tahansa meistä, erona on ainoastaan se, että heidän taustallaan on tarinoita, joita emme voi kuvitellakaan. Heillä on sisällään vahvuutta ja uskoa  tuhansia kertoja enemmän kuin meillä, jotka olemme saaneet tämän Suomeen syntymisen niin sanotun lottovoiton.

Nähtyäni millaista pakolaiselämä kehitysmaassa on, Euroopan pakolaiskriisi tuntuu pikkupoikien keppitaistelulta. Ymmärrän sen, että tilanne on monille maille hankala ja uusi, mutta asiat helpottuisivat, jos asenteet muuttuisivat. Voisimme suhtautua pakolaisiin ihmisinä ja kohdella heitä sen mukaan, ennakkoluulottomasti ja pelottomasti, sekä miettiä ,miten itse käyttäytyisimme, mikäli ainoa vaihtoehtomme olisi paeta maastamme. Voisimme myös kukin tavallamme auttaa niitä maita, joista ihmisillä on ollut tarve paeta, jotta joku päivä paenneet voisivat palata kotiin - sillä sitähän lähes jokainen ihminen pohjimmiltaan haluaa: asua turvassa omassa kodissaan.

Pakolaiset eivät ole kriisi. Jokainen pakolainen on ihminen.

 

 

Teksti: Sanni Majamaa

Kuvat: Suomen Pakolaisapu Nuoret maailmalle -hanke.

 Copyright Vaasan lyseon lukio 2005-2016